Tässä viikonlopun lukemiseksi erään kuvattavan kokemuksia kuvauksestaan. Mikäli haluat jakaa oman tarinasi, laita viestiä kuvaajallesi, niin kerromme miten toimia.

"Kerron hieman, miten tulin menneeksi kuvauksiin Studio Streetille ja miltä se tuntui ja mikä oli mielestäni lopputulos.

Pienenä muistan, että äiti otti kuvia erityisesti kesäisin, silloin kun jokin hänen mielikukistaan oli parhaimmillaan. Siinä me tenavat sitten seisoa kökötettiin puskan edessä. Aurinko saattoi paistaa suoraan silmiin ja kasvoille oli tallentunut irvistävä kuva. Vanhemmissa kuvissa, joita olen nähnyt, kymmeniä vuosia ennen syntymääni, valokuvien ihmiset ovat olleet kuin rautakangen nielleitä, pelästyneitä ja totisia. On nähtävästi ollut haudanvakavaa olla tallennettavana paperikuvalle.

Studio Streetin tuotantoon olen kiinnittänyt aiemmin huomiota. Olen nähnyt kavereistani kuvia, mutta en vielä siinä vaiheessa tiennyt, kuka on kuvat ottanut. Olivat vain niin kivoja. Erään yrityksen sivut oli tehnyt Studio Street. Sivuilta huokui sekä yrityksen, että sivujen tekijöiden erikoisosaaminen ja hyvä tyylitaju. Ajattelin kerran miehelleni ääneen, että olisi aika siistiä päästä kuvattavaksi. Olin saanut muutaman kilon pois painoa. Asia jäi siihen. Sitten sain monien kuukausien päästä häneltä lahjakortin. Muotokuvaukseen. Olin todella onnellinen ja otettu. Treenattiin kotona niitä valokuvia. Minä kuvattavana ja isäntä linssin toisella puolella. Oli tosi mukavaa. Mies sanoi, että oli yllättynyt, miten reippaasti poseerasin. Sekin oli ihan mukava kokemus. Luulenpa, että joitain ”lukkoja” aukesi jo siinä, mutta puoli vuotta kului aikaa, ennen kuin rohkaistuin varaamaan ajan lunastaakseni lahjakortin.

Sovimme ensin Pilvin kanssa tapaamisen, että hän hieman ehtii tutustua minuun ja pystyy muodostamaan käsityksen, millainen nainen on hänen linssinsä eteen tällä kertaa tulossa. Minulle annettiin tehtäväksi miettiä asusteita… no jaa… mitäköhän asusteita sitä tällaisella tavallisella keski-ikäisellä naisella, joka on onnellisessa avioliitossa, jolla on routakuoppia, sorapaikkoja ja kaikkea elämisen jälkeä vartalossa, mahtaisi ollakaan? Ajattelin, etten ala pelleilemään, meen sellaasna ku oon, koska mä kelepaan tällaansa ku mä oon. Mieshän tämän on kustantanutkin. Toivottavasti ei ollut ostaessaan tiedottomassa tilassa, ajattelin. H-hetki koitti. Pyysin mieheni mukaan kuvaukseen, koska ajatuksena oli myös ottaa hänet mukaan muutamiin kuviin. Olin käynyt kampaajalla ja meikkauksessa kuvauspäivänä ja ollut löysissä vaatteissa, ettei ihoon jää painaumia.

Pilvi odotti iloisena ja reippaana meitä. Hänen olemuksensa on rento, ei häntä ainakaan tarvitse jännittää, mietin. Valitsin tumman huoneen. Sinne me sitten marssittiin. Minulla oli mukana melkein kaikki korut ja hilavitkuttimet. Olen nainen, joka ei osaa päättää. Rintaliivejä ja pikkuhousujakin oli varmaan viikon tarpeisiin mukana. Huivejakin raahasin mukaan, vaikka en edes tavallisesti niitä käytä. Jos tarvitsee, ei sitä koskaan tiedä. Omasta mielestäni ujoilematta riisuin vaatteet pois ja paljastin Pilville koko upean runsauteni. Taustalla soi miellyttävä musiikki. Juttelimme melkein koko ajan sitä sun tätä ja naureskelimme. Minua ei yhtään ujostuttanut olla ilkosillaan. Jokainen meistä on perustoiminnoiltaan samanlainen. Ihmisellä on jalat, kädet, pää, peppu, maha, hiukset jne. Hienoa siinä tilanteessa oli se, että sain antaa taiteilijan käyttöön vartaloni. Hänen näkemyksensä minusta siinä parhaimmassa mahdollisessa valossa. Aika paljon se kamera räpsykin. Onneksi kaikkia otoksia ei tarvitse tallentaa. Seuraavassa vaiheessa laitettiin rintaliivejä ja pikkuhousuja ylle ja taas kamera kävi. Hauskoja asentoja sai ihan omankin mielen mukaan toteuttaa, mutta oli mukava, kun Pilvi ehdotteli, opasti, neuvoi ja jopa kädestä pitäen tuli laittamaan tätä naista hyvää valoon.

Olin ottanut mukaan yhden pikkupitsiasun. Onneksi Pilvi kehotti ystävällisesti laittamaan jotain allekin. Lopputulos kuvista päätellen on mielestäni onnistunut. Viimeisiin kuviin sain kaverin mukaan. Mies oli ihan itse keksinyt laittaa jalkaansa minun mielestäni hänen parhaimmat farkkunsa. Meidän parikuvista tuli hauskoja, koska minä olen aika vahva tyttö. Meillä oli mukavaa, kun Pilvi otti harsokuvia. Me ihan oikeasti vähän kilpailimme miehen kanssa, kumpi vetää harsoa kovempaa. Koko loppupäivän oli ihan fiiliksissä. Olin onnellinen.

Sisäisesti tämä muotokuvaus on ollut valtavan antoisa asia. Prosessi ennen kuvausta, itse varsinainen kuvaus ja sitten se, kun saa kuvat kotiin. Se on matka omaan itseensä. Löytää se ihana ihminen, ihastua ja rakastaa itseään hyvällä tavalla. Sillä tavalla, että on tasapainossa itsensä kanssa. Se näkyy arjessa, suhtautumisessa muihin ihmisiin ja itseensä. Se näkyy olemuksesta ja huokuu miellyttävää ilmapiiriä. Vetää puoleensa. Voin sanoa maailmalle: ”Hei, olen ihastunut itseeni” Sain sähköpostiin viestin, että tilatut kuvat ovat valmiina. Kun menin hakemaan kuvia, oli Marko palvelemassa minua. Sanoin hänelle, että ”tuo tuolla hyllyllä on sitten mun peppu. Sen kuvan mä otan”. Olisi voitu kyllä tilata vaikka isompanakin tauluna."

- Vuokko

 14223-015

14223-008

14223-026

14223-032

14223-033